Olen töissä vanhusten palvelutalossa ja tänä korona-aikana se tarkoittaa, että työtä riittää. Olemme lyhyessä ajassa muokanneet työpäiviämme ja vanhusten arkea palvelutalossa niin, että eläminen siellä olisi mahdollisimman turvallista heille. Vaikeinta on ehkä muuttaa omaa ajattelua niin, että osaa ottaa hygieenisyyden ja turvallisuuden huomioon joka tilanteessa.
Käytännössä vanhukset ovat joutuneet sopeutumaan siihen, että joutuvat olemaan erillään toisistaan. Kaikki ryhmät ja tapahtumat on peruttu toistaiseksi. Toisille yksinolo on ihan luontaista, mutta toiset kärsivät kovasti, kun ei voi enää kerääntyä aulaan muistelemaan porukalla menneitä. Ei voi enää istua yhdessä katselemassa tv:stä vanhaa kotimaista elokuvaa. Ei voi lähteä joka viikkoiselle päivätanssi reissulle. Eikä pääse enää edes lähikauppaan itse valitsemaan päivän ruoka-aineksia.
Työn kuvat ovat muuttuneet. Siivoojia on tullut yksi lisää ja he tekevät nyt työtä kahdessa vuorossa. Kun omaiset eivät enää saa vierailla palvelutalossa, ohjaaja auttaa vanhuksia ottamaan videopuheluita omaisiin ja ottaa valokuvia vanhusten jääkaapeista, jotta omaiset tietävät, mitä vanhukselle täytyy tuoda kaupasta. Omaiset tuovat kauppakassin palvelutalon ulko-ovelle ja näkevät ehkä vanhuksensa lasin läpi. Sairaanhoitaja käy kaupassa niiden puolesta, joilla omaisia ei ole. Hoitajat joutuvat omien töidensä ohella hoitamaan vielä niitäkin tehtäviä, joita omaiset ennen hoitivat -niinpä pyykkikoneet pyörivät öisin tauotta.
Ruokailu toteutettiin aiemmin ruokasalissa, missä 70 vanhusta söi kahdessa eri kattauksessa. Nyt kokoontumisrajoituksen aikaan vanhukset on jaettu yhdeksän hengen ryhmiin ja he syövät viidessä eri paikassa kahdeksassa kattauksessa. Tämä tietää enemmän työtä keittiössä työskenteleville ja myös hoitajille, joita tarvitaan ruuan jaossa eri pisteissä. Vanhukset taas ottavat kaiken ilon irti lyhyistä ruokailuhetkistä ja jäävät juttelemaan keskenään vielä aterian syötyään.
Kaiken keskellä vanhukset ovat tyytyväisiä, että heistä pidetään huolta, mutta ihmettelevät kuitenkin tätä kaikkea hössötystä. Syvällisiä keskusteluja syntyy ihan luonnostaan. Jonkinlainen painostava odotuksen tunnelma roikkuu kaikkien mielessä... milloin tämä loppuu ja palataan normaaliin, vai palataanko enää koskaan?
Tämän kaiken vastapainoksi on ihana lähteä kameran kanssa luontoon. Metsässä kävely tuntuu verryttävän työssä kipeytyneitä lihaksia. Järven rannalla on tilaa olla ja hengittää. Lokkien huudot järvellä ja lintujen laulu metsässä nostaa mieleen ihanan kevätilon. Luonnossa kaikki tuntuu olevan ihan kohdallaan.
Voimia kaikille oman korona-arkenne pyörittämiseen !
