Eräänä syyskuun aamuna sumu viipyi järven yllä. Lähdimme soutelemaan kohti mökkilahden perukkaa, paikkaan, josta olimme elokuisella souturetkellä löytäneet pienten saarten ja luotojen muodostaman kiehtovan ja kauniin sokkelon.
Aamu oli jo pitkällä ja pelkäsimme, että sumu haihtuisi nopeasti. Se laskeutui kuitenkin alemmas ja sakeni entisestään.
Keskellä järveä ympärillä näkyi vain vettä ja sumua. Tuli hassu illuusio kellumisesta harmaassa tyhjyydessä. Sumun keskeltä piirtyi esiin tuttuja maamerkkejä ja osasimme suunnistaa oikeaan suuntaan.
Sakea sumu imi itseensä rantojen äänet. Hiljaisuuden keskeltä kuului tuttua rohahtelua. Kuikka siellä varoitteli lähestyvästä veneestä.
Järvi oli aivan tyyni. Näkymät olivat pelkistettyjä taivaan ja veden yhtyessä saumattomasti.
Pieni veden ylle kaartuva koivu ja siimapalpakkoa veden pinnalla.
Erään saaren rantakivillä näkyi istuvan isokoskeloloita.
Lähestyimme varovasti, jotta emme pelästyttäisi koskeloita pois. Ne jäivätkin paikoilleen jatkamaan aamutoimiaan.
Tällä kivisellä luodolla pesi kesällä useita harmaalokkeja. Nyt kivillä istui lepäilemässä enää kaksi lokkia.
Maisema on pehmeä ja seesteinen, kun horisonttia ei näy ollenkaan.
Pehmeän harmauden keskeltä alkoi kuulua lyhyitä sointuvia törähdyksiä. Järven joutsenet sieltä lipuivat esiin viiden poikasensa kanssa.
Näiden lintujen hahmoissa on jotain ikiaikaista...
Kivikon reunassa kasvoi kauniisti kaartuvaa järvikaislaa.
Sumu oli sakeaa vielä parin tunnin soutelun jälkeenkin. Aurinko kuulsi sen läpi valkoisena ja kuvastui tyyneen veteen.
