Astuin autioon pihaan

Tämän talon ohi olen kulkenut jo parin vuosikymmenen ajan lukemattomia kertoja. Alkuvuosina siinä asuttiin. Ohi kulkiessani katselin kadulta syreenipensaiden ympäröimään pihaan ja unelmoin, millaista olisi asua tuossa talossa, tuossa ison tontin keskellä olevassa vaaleanruskeassa talossa, jota varjostavat suuriksi kasvaneet vaahterat, lehmukset ja pihdat. Talossa, jonka piha on juuri oikealla tavalla osittain villi, osittain hoidettu.

Nyt talo on ollut jo vuosia asumaton, autio. Eilen astuin kadulta pihaan. En tavallisesti mene tuosta vain vieraisiin pihoihin, autioihinkaan. Ehkä minut kutsui nyt peremmälle siniseksi matoksi pihatielle kasvanut lemmikkipaljous, ehkä auringon leikki omenapuun kukilla...

Alkukesän aurinko paistaa häikäisevästi, mutta suurten puiden alla on vehreää ja varjoisaa. Saniaiset ovat levinneet reheviksi kasvustoiksi villiintyneiden pensaiden juurille. Lemmikit ja voikukat kirjovat heinikkoa. Auringon läikässä kukkii yksinäinen kevätesikko.

Pihassa kukkii omenapuu. Se tuoksuu ihanasti auringonpaisteessa.  Käsi, joka istutti tämän puun, ei enää poimi siitä omenaa, mutta siinä puu vain kukoistaa edelleen!

Astun peremmälle pihaan. Linnut laulavat joka puolella ympärilläni. Villiintynyt ja rauhallinen ympäristö tarjoaa niille paljon suojaisia pesäpaikkoja. Kun astun talon taakse, pari närkästynyttä räkättirastasta lennähtää pelästyneinä kauemmas -kuka uskaltaa häiritä rauhaamme!

Pihasaunalle vievä polku on kasvanut umpeen. Saunan kuisti on vinossa, se kaipaisi korjaavaa ja kunnostavaa kättä kipeästi...

Käännyn pois ja kävelen takaisin kadulle. Portinpielessä huomaan vielä varjoliljan, joka nostaa nuppuista varttaan. Jotain meistä ja unelmistamme ehkä jää elämään... auringossa tuoksuva omenapuu, täyteen mittaansa kasvanut syreeniaita, varjossa vuosi vuoden jälkeen kukkiva lilja...